*

Blog By Partanen Palkansaajan ajatuksia

ILO:n 106. yleiskokous (osa 3)

ILO:n historiaa Kari Tapiolan kertomana (osa2)

Hallitukset ovat aina pyrkineet hallitsemaan työntekijäjärjestöjä. Toisen maailmansodan Italiassa Mussolinilla oli kevyt kontrolli työntekijäjärjestöihin. Natsisaksassa Hitler otti heti työntekijäjärjestöt omaan kontrollin alle. Hitler lähetti natseja edustavan järjestönsä ILO:n konferenssiin, mutta ILO ei hyväksynyt sitä työntekijöiden edustajaksi. Tämän jälkeen Saksa vetäytyi ILO:sta ja teki tämän myös kaikkien miehittämiensä maiden osalta. Saksan toimesta työntekijäjärjestöjen sorto yleistyi Euroopassa, ja ILO päätettiin siirtää toisen maailmansodan ajaksi Kanadan Montrealiin. Näin ILO selvisi, sillä Sveitsi oli keskellä Natsisaksan hallitsemaa Eurooppaa ja eristyksissä, jolloin kokouksien järjestäminen Genevessä oli muutenkin käytännössä mahdotonta.

Vaikka Natsisaksan vallan alla ei ollut kunnollista kolmikantaa tai työntekijäedustusta miehitetyistä maista, niin maanpaossa olevat ammattiyhdistysaktiivit, sekä Ranskan ja Britannian alusmaat pystyivät silti osallistumaan kokouksiin. Sodanaikaisissa kokouksissa keskusteltiin sosiaalisista asioista ja ehdotettiin että sodan jälkeiseen rauhanaikaan pitää tehdä kolmikantainen suunnitelma. Näin syntyi Philadelphian julistus, josta tuli yksi ILO:n perussopimuksia. Siinä tunnustettiin ilmaisun ja järjestäytymisen vapaus, sekä ettei työ ole hyödyke, vaan että sen takana on ihmisiä joilla on oikeuksia. Toisen maailmansodan jälkeinen Euroopan jälleenrakennus perustui siis hyvään kolmikantaiseen hallintoon ja yhteiseen sosiaaliseen dialogiin.

Jos haluat hoitaa kunnolla taloutta, niin täytyy hallinnoida hyvin myös työntekijöitä. Vuonna 1985 päätettiin, että Euroopan sisämarkkinoille pääsy edellytti kolmikantaa. Silloisen Euroopan unionin komission puheenjohtaja Jacques Delors tiedosti, että ilman kolmikantaista sosiaalista dialogia, ei markkinoiden vapauttamisen taakse saataisi työntekijöitä mukaan. Kun nykyään puhutaan kolmikannasta, niin se tarkoittaa sosiaalista dialogia.

Neuvostoliiton jäsenyys ILO:ssa herätti paljon kysymyksiä järjestäytymisvapaudesta ja pakkotyöstä. Kylmän sodan jälkeen oli paljon maita, joissa ei oltu aikanaan perustettu kolmikantaisia elimiä länsimaiden tapaan. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen tämmöiset kolmikantaiset elimet piti kuitenkin yhtäkkiä perustaa, ja niin työntekijöiden kuin työnantajienkin piti järjestäytyä. Silloin työnantajaliitot olivat sitä, ettei näissä entisissä itäblokin maissa tarvita työntekijäliittoja.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ILO luotiin kaventamaan ihmisten välisiä sosiaalisia oikeuksia ja toisen maailmansodan jälkeen sitä käytettiin oikeudenmukaiseen jälleenrakentamiseen, mutta kylmän sodan jälkeiseen aikaan sille ei suunniteltu roolia sosiaalisien oikeuksien näkökulmasta. Tämä on yksi syy, miksi entisissä itäblokin maissa vallan pääsivätkin kaappaamaan markkinafundamentalistit. Tämän jälkeen oli monta vuotta sellainen tilanne, jossa hyvin moni edustaja työnantajien puolelta kyseenalaisti tarvitaanko koko ILO:ta enää mihinkään. Työnantajapuolella ajateltiin, että kun taistelu kommunisteja vastaan on voitettu, niin haluttiin käyttää ILO:ta ennemminkin työntekijöiden oikeuksien heikentämiseen. Tämä oli uhka koko ILO:n tulevaisuudelle. Pian tämän keskustelun jälkeen aukesivat markkinat myös Kiinaan ja Kaukoitään. Tämän jälkeen käsissä olivat taas jälleen ne perimmäiset perusasiat, joille koko ILO aikanaan perustettiin; lapsityön ja orjatyön kieltäminen sekä naisten asema työelämässä.

Alkukankeuksien jälkeen monet näistä maista ovat ratifioineet monia ILO:n sopimuksia, koska huomattiin, ettei se niin vaikeaa ja pelottavaa olekaan. Tarve kolmikantaiselle sosiaaliselle dialogille on yhä kuitenkin vielä olemassa. Työnantajien ja hallituksien kanssa keskustellaan työlaista ja työntekijöiden oikeuksien suojelemisesta, mutta jotkut poliitikot ajattelevat, että työlain pitäisi ennemminkin suojella investoijia ja työnantajia. Viimekädessä kyse on kuitenkin työntekijöiden perusoikeuksista, kuten järjestäytymisvapaudesta ja neuvotteluoikeudesta omiin työehtoihinsa. Ilman maakohtaisia ammattiliittoja ei ole aitoa kolmikantaa, eivätkä työnantajat tarvitse ILO:ta samalla tavalla kuin työntekijät tarvitsevat. Tämän johdosta sosiaalinen dialogi, eli kolmikanta, on työntekijöiden oikeuksien puolustamiseksi välttämätöntä.

Työnantajille on tällä hetkellä ”annettu” kaikkea vastustavan rooli, ja heitä on vaikea saada siitä ”roolista” pois. ILO:n heikoin lenkki onkin tällä hetkellä työnantajat, koska heiltä puuttuu eräänlainen johtajuus ja johdonmukaisuus, koska siellä sekoittuvat yrityksien ja liittojen asiat keskenään. Työnantajien riveissä on tahoja, jotka eivät enää haluaisi olla työnantajien edustajia, vaan suoraan yrityksien edustajia. Asia on tällä hetkellä ratkaistu niin, että yrityksille tarjotaan suoria palveluita. Yritykset haluaisivat neuvotella työehdoista suoraan ILO:n kanssa, mutta työnantajat eivät halua, että he pääsevät suoraan sellaisenaan osallistumaan kokouksiin, vaan työnantajat haluavat olla eräänlaisia portinvartijoita kokoukseen vietäville asioille. Työnantajien sisäiselle hajaannukselle ja eripuralle on huono hetki juuri nyt, kun ollaan tekemässä suuria päätöksiä tulevaisuudesta, jotka koskevat meitä kaikkia. Näistä vähimpänä ei tule ilmastonmuutoksen mukana tuomat haasteet.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset